Perinteiset luonnonkasvimme, joista osan poimimme villinä ja toisia viljelemme, ovat meille tuttuja elintarvikkeita. Niitä on monipuolisesti hyödynnetty kotitalouksien ruuanlaitossa ja ne ovat käytössä turvalliseksi todettuja. Näin on laita useimpien elintarvikkeiden kohdalla: niiden aiempi käyttö ruuanlaitossa tekee niistä elintarvikkeita emmekä lähde testaamaan jokaisen perunan ja possunkyljen kemiaa todetaksemme, onko kyseessä ihmisravinnoksi syötävä tuote.
Uutuuksien kohdalla asia on toisin: Euroopan Unioniin virtaa tuotteita, joiden ravintoarvoista ja turvallisuudesta meillä ei ole aiempaa tietoa. Kuluttajien turvallisuuden vuoksi annettiin jo vuonna 1997 asetus (258/97), jonka mukaan elintarvikkeiden, joista ei ole aiempaa käyttökokemusta, käyttöturvallisuus tulee varmistaa. Tässä lienee ajatus, jota kaikki voivat kannattaa. Ongelmiin ajauduttiin kun alettiin määrittelemään uuselintarvikkeita ja prosessia, jolla käyttöturvallisuus varmistetaan.
Uuselintarvikkeilla tarkoitetaan tuotteita, joiden käyttö ihmisravinnoksi on ollut EU:n alueella hyvin vähäistä ennen toukokuuta 1997 ja (luonnontuotteiden kannalta tärkeää)
ainesosat, jotka ovat peräisin kasveista lukuun ottamatta ainesosia, jotka on saatu perinteisillä lisäämismenetelmillä ja joiden edeltäjät ovat olleet turvallisia käyttää elintarvikkeina.
Pikaisen tulkinnan mukaan asia on selkeä: vuoden 1997 jälkeen "löydetyt" kasvit paitsi perinteiset luonnonkasvimme, jotka on tietysti saatu perinteisillä menetelmillä ja ovat olleet turvallisia tähänkin asti.
Niin mikä se ongelma olikaan?
Suomessa elintarviketurvallisuutta valvoo Evira. Kattavia listoista elintarvikkeista ja uuselintarvikkeista ei Eviran mukaan ole ja vastuu kasvinosan uuselintarvikestatuksesta on toimijalla eli yrittäjällä. Yrittäjän velvollisuutena on siis osoittaa, että hänen hyödyntämäänsä kasvia on perinteisestä käytetty elintarvikkeena.
Koska lainsäädäntö tuli voimaan 1997, tuli juuri tuosta vuodesta käyttöhistorian osoittamisen kannalta oleellinen: EU:n mukaan kasvi ei ole uuselintarvike mikäli vähintään yhdestä jäsenvaltiosta löytyy dokumentaatiota, että tuotetta on käytetty elintarvikkeena ennen vuotta 1997. Tällaiseksi näytöksi voidaan katsoa esimerkiksi myyntitilastot, laskut, reseptit, keittokirjat, katalogit, myyntiesitteet, lehtiartikkelit, asiantuntijoiden lausunnot tai viralliset asiakirjat.
Eviran koulutusmateriaalin (2013) mukaan taas yrittäjällä tulee olla näyttöä merkittävästä kaupallisesta käytöstä ennen vuotta 1997.
Ristiriita on yrittäjän kannalta ilmeinen koska kyse on vähintään 20 vuotta vanhoista asiakirjoista, joita on hankala löytää monestakin syystä:
- Yritystä ei välttämättä ollut olemassa 20 vuotta sitten.
- Harva yritys säilyttää yli 20 vuotta vanhoja dokumentteja ja
- Merkittävä osa Suomen luonnonkasvikäytöstä on ollut kotitalouskäyttöäa, josta ei ole olemassakaan kaupallisia kuitteja ja esitteitä.
"No haetaan sitten se markkinointilupa jos käyttöhistorian osoittaminen on tuollainen show"
Ellei siis kasvinosalle pystytä osoittamaan käyttöhistoriaa ennen vuotta 1997, tulee sille hakea toimijakohtainen markkinointilupa. Toimijakohtaisuus tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisen yrittäjän tulee hakea jokaiselle uuselintarvikkeeksi katsotulle kasvinosalle erikseen markkinointilupa. Ensimmäisen hakijan kohdalla prosessi merkitsee jopa kymmenien tuhansien eurojen kustannuksia koska Evira veloittaa hakemuksen käsittelystä 2463 € ja uuselintarvikelautakunta 2700 – 25000 € työmäärästä riippuen. Seuraavien hakijoiden kohdalla riittää kevennetty menettely, jossa ilmoitetaan markkinoille tuotavan tuotteen olevan olennaisesti jo markkinoilla olevaa tuotetta vastaava.
Ilmoitusmenettelyn edellytyksenä on, että vastaavuudesta on tieteellistä näyttöä. Yrittäjä voi pyytää Eviralta lausuntoa vastaavuudesta: hakijan tulee määrittää koostumus analyyttisesti sekä dokumentoida vastaavuusvertailu lausuntopyyntöönsä. Evira veloittaa lausunnosta 985 € ja uuselintarvikelautakunta 700 €.
Viranomaismaksujen lisäksi luvan saaminen edellyttää tyypillisesti tutkimuskustannuksia. Kustannusseikkojen lisäksi prosessin haasteena on vuosia kestävä käsittely
Myrsky vesilasissa?
Elleivät suomalaiset luonnonyrtit ole uuselintarvikkeita niin eihän tätä ongelmaa ole? Ongelmana onkin epävarmuus: ellei selkeää tietoa ole siitä, onko kasvi uuselintarvike vai ei, nousee kynnys uusien tuoteinnovaatioiden luomiseen. Yrittäjän kannalta on merkittävä riski ryhtä suureen tuotelanseeraukseen sellaisen raaka-aineen osalta, josta hän ei tiedä katsovatko viranomaiset sen elintarvikkeeksi vai uuselintarvikkeeksi. Uuselintarvikkeen myyminen luvatta saattaa johtaa tuotteen poisvetämiseen markkinoilta. Markkinointiluvan hankkiminen taas on kustannus, joka tekee ideasta kannattamattoman jo kättelyssä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti